Kesä on kiireistä aikaa myös Kuuralehdossa, jossa puutarha kukkii läpi vuoden. Paljon on puutarhassa hoideltavaa kaiken muun työn ohessa.

Tämä kesä on Kuuralehdossa tavallista kiireisempää jostain syystä. Siksi ihmisiä ei näykään kuin vilaukselta, koska kaikki juoksevat sinne tänne toimittamassa milloin mitäkin tärkeää asiaa. Puutarhaan on kuitenkin saatu laitettua penkki perheen pienimpien istuskelua varten.

Sekä pari isompaa tuolia kunniapaikalle Kuuralehdon seinustalle. Onkimisen jäljiltä näyttää tavarat Kuuralehdossakin jäävän sille tielleen. Kalasaalis ehkä löysi paikkansa parempiin suihin, vaikka onkivehkeet odottavatkin seuraavaa kalastusreissua.

Kuuralehdon väki juoksee ostoksilla harva se päivä, milloin muilta kiireiltään ehtivät. Tähän hätään ehdittiin kuvata Wooperin ihania astioita, uunivuoka sekä kannu, niiden yläpuolella swap-keittiövaihtotavarat, jotka ovat peräisin Heliltä. Loput ovat Peekaan kaupasta ostettuja ruusukkeita, joiden käyttökohde on vielä se suuri salaisuus sekä samasta paikasta löydetyt sinikuvioiset kulhot.
Kankaitakin Peekaalta löytyi, mutta ne on kiirehditty viemään ompelijalle, joka kiireisenä yrittää taikoa Kuuralehdon väelle uusia vaatteita.

Kuuralehdolla on paljon ystäviä, jotka hemmottelevat lahjoillaan väkeä. Tässä Tilkkumuorin lahjoituksia. Ihanat saviruukku ja -astialöydöt. Sekä simpukka, mikä löytää paikkansa taatusti jostakin.

Nimismieskin löysi paikkansa Kuuralehdosta ja rakensi taloon ullakon, minne vei tavaroitaan. Hieman hutiloiden pyörähteli nimismies ullakolla tavaroitaan viemässä, kuten miesten tapana on, mutta Amanda ei pitänyt kovin pahana, vaikka tavarat olivatkin mullin mallin miehen jäljiltä. Olihan se kuitenkin kiva saada mies taloon...

Mies, joka kantoi talvitavarat kesäksi ullakolle säilöön, vaikka jättikin isot kenkänsä keskelle lattiaa. Amanda siirsi kengät sivuun hakiessaan jotain ullakolta tarkasteltavakseen, josko se vielä olisi käyttökelpoinen... Sitä hän ei halua vielä paljastaa, mikä se on...

Amandan keittiöön nimismies tuo mukanaan seinähyllykön tarvikkeita varten, sillä nimismies tykkää ruoasta ja hänellä onkin omia mauste- ym. purkkeja, jotka saavat paikan hyllyltä.

Muutamat muut purnukat jäävät tiskialtaan hyllylle, sillä nimismies ei ole turhan tarkka. Yksin kun on tottunut elämään. Amandan mielestä taas on melko jännittävää, kun talo on täynnä elämää pitkän yksinolon jälkeen, sillä eivät lapsenlapset tai muut sukulaiset voi korvata mitenkään nimismiehen läsnäoloa joka pelkällä olemuksellaan täyttää niin tyystin koko Kuuralehdon talon.

Keittiön sivupöydälle on jäänyt odottamaan käyttöä nimismiehen taloon tuomat astiat. Lautasia sekä kulho ja sokerikko, jossa on hienoa sokeria, mikä oli hyvin harvinainen näky taloissa. Paikkakunnalla oli muutama kauppa, mutta Kuuralehdosta niihin oli yli puolen päivän matka ja kauppaan saavuttuaan sieltä sai ostaa, mitä jäljelle oli jäänyt muiden ehdittyä lähempää ensin asioille. Sokeriin ei siis saanut kukaan koskea, varsinkaan lapset, jotka yrittivät kurkistella kultakoristeiseen kuppiin ja kostutetulla sormellaan salaa ottaa maistiaisia. Amanda hätisti lapset hyväntahtoisesti tiehensä, koska sokeri tuli säästää tiettyä päivää varten.

Mutta lapset saivat kantaa kortensa kekoon siistimällä paikkoja ja laittamalla astiat niille hyllyille, missä tilaa vielä hyvin runsaasti oli. Niinpä uudet Peekaan kulhot löysivät paikkansa muiden samankaltaisten astioiden joukosta. Alimmaisena Virpiltä saadut kannut.

Ja olohuoneessaan kokeilee jännittyneenä vanhoja kenkiään eräs hyvin onnellinen Kuuralehdon asukas.

Ennen pitkää lipui pohjan perukoiden satamaan laiva, josta ei puoleen vuoteen ollut kenelläkään minkäänlaista havaintoa, ei merillä eikä satamissa.

Oli pelätty pahinta, mutta Amandan sydän kertoi toista, ja hän saattoi olla ainoa, joka ei menettänyt toivoaan...

Joinakin illan hiljaisina hetkinä, hän oli mennyt vanhan kapioarkkunsa luokse, joka oli alkujaan hänen vanhempiensa hänelle lahjoittama, häivyttääkseen pelon ja ikävän, joka piileskeli hänen mielessään...

Amanda oli tutkinut arkun sisällä olevia muistojaan. Siinä oli hänen tekemänsä vauvan myssy, jota Fia oli pitänyt päässään. Hmm, olisikohan se Greta-vauvalle sopiva? Siinä olivat myös vanhat nahkasandaalit, joilla Fia oli pienenä tepastellut. Voi, kuinka aika riensi!
Sitten eräänä aamuna...

Eräänä aamuna, jo puolta päivää lähestyttäessä, kiipesi Dagmar Amandan makuukammariin katsomaan, mikä sai Amandan viipymään tavallisesta poiketen sängyssään niin pitkään. Olikohan tämä tullut kipeäksi? Mutta yllättynyt Dagmar näkikin jotain pöyristyttävää! Miehen vaatteita lojui huoneessa siellä täällä! Ja sängynpeite oli heitetty lattialle hujan hajan. Se ei ollut ollenkaan Amandan tapaista, koska tällä oli tapana laittaa vuodevaatteet viikattuina tuolille. Olikos se nyt menettänyt järkensä ja hakenut Herbertin vanhat vaatteet esille?

Dagmarin mennessä raottamaan vuodekatoksen verhoa, mitä hän näkikään! Siellä makasi vieras mies, Amandan vieressä! Samassa nimismies avasi silmänsä, kohotti kätensä tervehdykseen, aivan kuten herrasmiehen kuuluukin. - Huomenta, Dagmar, hän sanoi. Olipas virkistävää nukkua kunnon vuoteessa.

Amanda ponkaisi ulos kuullessaan Dagmarin saapuneen huoneeseen. -Mitäs tämä tarkoittaa, Dagmar tivasi tiukalla äänellä. Katsoisit itseäsi, miltä näytät! Varjelkoon! Ja mies vuoteessa! No, onhan sinulla kuitenkin vaatteet ylläsi, vaikka.. mitkäs hepenet nuo ovat oikein? Missä sinun flanellipaitasi on?

-Huomenta vaan, Dagmar, hymyili Amanda onnellisena. Menisitkö keittämään kihlajaiskahvit? Katsos mitä nimismies minulle antoi. Amanda näytti sormusta nimettömässään.

- Niin ja siitä flanellipaidasta tein tiskiluutuja, pannulappuja, keittiöpyyhkeitä ja muuta kovin tarpeellista, mitkä löytyvät keittiöstäni, kunhan pääset sinne asti kahvinkeittopuuhiin. Tarvitsemme nyt hieman enemmän kaikenlaista. Katsos, nimismies muuttaa tänne Kuuralehtoon! Hän toi jo nikkaroimansa apupöydän ja hyllykön.

Tulemme perässä. Voit heittää pois ne ruoat, jotka jäivät lautasille, kun emme jaksaneetkaan syödä illalla... Mutta voit laittaa tarjolle siitä apuhyllyköltä pullaa ja kääretorttua. Huuda, kun kahvi on valmis, niin voimme toivottaa nimismiehen kunnolla tervetulleeksi talooni!

Hädissään Dagmar kertoi uutiset Fialle, joka riensi siltä paikalta äitinsä luokse. - Vai kihloihin, tämä totesi. Onneksi olkoon. Saatkin kelpo miehen rinnallesi. Näytätte jo panneen paikkoja uuteen uskoon. Fia katseli makuuhuoneessa ympärilleen, joka oli tosiaan hieman kokenut muutoksia. Seinälle oli ilmestynyt lamppu ja kalusteet olivat vaihtaneet paikkaa.

Lipaston päällä Fia huomasi uusia hajuvesipulloja. Hajuvettä olikin käytetty hieman runsaanlaisesti tuoksusta päätellen.

Sängyn vieressä oli nimismiehen saappaat. Amandan päällä Fia huomasi uutukaisen alusasun. -Jopas jotakin, hän tuumasi äidilleen katsoen yöpöydällä olevaa mummonsa ja pappansa vanhaa vihkikuvaa...

Fia huomasi vanhan arkun huoneen lattialla ja sen vieressä lojuvat tavarat: Amandan omissa häissään pitämä kruunu, kuivattu hääkimppu sekä sukulaistytön morsiusneidon kruunu. - Mitäs täällä suunnitellaan?
Niin, ilmiselväähän se on! Pakkohan teidän on vihillä käydä, mitäs muuten ihmisetkin ajattelevat, kun kerran yötkin yhdessä vietätte!  Ja Fia iski äidilleen silmää.

-Ehkäpä tulee käyttöä sillekin, mikä on tuolla ullakolla.. hän tuumasi äidilleen ja vinkkasi kohti ylös johtavia portaita...

Erik tutkaili kaukoputkellaan etsien paikkaa, jossa aarteen pitäisi ikivanhan kartan mukaan sijaita.

Yhtäkkiä hän näki pienen saaren, ja jotain outoa saarella. Olikos se nyt sitten..!
- Hohoiii! Hän huusi purjehdittuaan saaren lähistölle, sillä kukapas muu saarella loikoili kuin nimismies. Ei taida työt rasittaa? Erik huhuili nimismiehelle. Jokos löysit aarteen?

Nimismies ei hievahtanutkaan vaan makoili silmät ummessa. - Jokos päätit avata suusi? Seuran kipeäkös sinusta yhtäkkiä tuli? Vai olisitko halunnut syödä sittenkin kalaa? Taisin popsia kaikki suuhuni eikä sinulle jäänyt mitään. Taidan nyt torkahtaa, joten pistähän sinäkin isot silmäsi kiinni.

Sillä nimismies luuli pääkallon puhuttelevan häntä. - Löysinpäs minä aarteen, nimismies vastasi pääkallolle. Löysinpäs hyvinkin! Ja millaisen, taidat tietää. Kyllä minua onnisti. Nyt olen upporikas.

- Vai niin, totesi siihen Erik ilmestyen kuin tyhjästä nimismiehen luokse. Sittenhän me voimme nostaa aarteen laivaan. - Ehei, sanoi nimismies. Minä menen laivaan odottamaan ja sinä tuot aarteen kannelle. Minä annan sinulle ruokaa ja sinä viet minut kotiin.

- Missäs se aarre on? Kyseli Erik malttamattomana. Mitä siellä oli?
- No jaa, vaimoväen koruja, tuumi nimismies verkkaiseen tapaan. Eipäs paljon muuta.

- Ajattelin juuri aarrearkusta löytämäni sormuksen lahjoittaa Amandalle. Taitaa olla itsensä Napoleonin omalle rakkaalleen lahjoittama sormus. Liekö Josephine koruja koskaan saanut vai mitä lie tapahtui?

- Muutkin korut taitavat joutua Amandalle.

-Olen tässä vähän miettinyt, että rakennan Amandalle hienon kylpyhuoneen, jollaista hänellä ei vielä olekaan. Sinne minä laitan tuon kultaisen kuningattaren huoneen lämmittimen, jotta Amanda tarkenee kylpeä eivätkä varpaat palele kylmilläkään ilmoilla.

- Seinälle laitan kauniit lampetit, ettei Amandan tarvitse pimeässä itseänsä peseskellä. Nautintohan se on lämpimässä vedessä kylpeä, jos hieman näkeekin ympärilleen. Noista kauniista esineistähän minä Amandalle lampetit kyhään. Yksi toiselle, toinen toiselle seinälle.

Ruokakellarin teen, minne Amanda saa säilöä metsästämäni lihat ja Amandan omat leipomukset. Kellariin sijoitetaan kupariastioihin kaikki tarpeellinen, mitä taloudessa tarvitaan.
(Kupariastiat ovat  iranilaisen ystäväni minulle lahjoittamia muistoja hänen kotimaastaan) Tack, Shahla, jag har väldig mycket glädje och nytta av dom kopparskålar du gav mig.

- Ja kun kaikki on valmiiksi rakennettu, nimismies jatkoi, on selvää että Amandasta tulee minun vaimoni.

- Sitten minä pussata moiskautan häntä, nimismies jatkoi puhelemistaan.

- Niin meistä tulee suuri perhe, tuumasi nimismies vielä.

- Eihän teistä kahdesta voi kovin suuri perhe tulla, totesi siihen Erik.

- Kuuralehdon väestä tulee minun perheeni, päätti nimismies. Kunhan nyt vaan suuntaamme purtilosi keulan kohti pohjoista. - Hetkinen! Keskeytti Erik. Entäs minun osuuteni aarteesta?

- Niin, tosiaan, sanoi nimismies. Juu, olihan siinä jotain rahoja ja jalokiviä. En minä niillä mitään tee. Pidä sinä ne, jos keksit niille jotain käyttöä. Eiköhän se riitä sinun osuudeksesi.

Ja niinhän sitä sanotaan, että hyvin suunniteltu on puoleksi tehty.

Jossain kaukana, kaukana aavalla merellä on pieni saari, jonka rantaan ajautuu aaltojen mukana eräänä päivänä nääntynyt mies.

Hädin tuskin jaksaen liikkua mies vetää itsensä aalloista saaren hietikolle.

Katsahdettuaan viimein ympärilleen, mihin oli joutunut, mies näkee jotain edessään..

-Kas vain, mies tuumaa ääneen. Taisit saada seuraa. Mutta hieman taitaa olla myöhäistä sinun kannaltasi.

- Mutta voi! Huudahtaa mies hädissään. Entäs minun itseni! Eipäs sinusta taida olla minullekaan seuraa..

Saari ei ole suuren suuri, ja sen oivallettuaan mies menettää toivonsa pelastumisesta. - Tänne ei löydä kukaan. Olen mennyttä miestä!

Mies sulkee silmänsä pinnistäen kyyneleitä tulemasta ja näkee edessään kuvan maailman kauneimmasta naisesta. Naisella on kaunis kesähattu päässään ja kukkakimppu sylissään ja hän odottaa...

Mies kokee ihmeellisen elämyksen katsoessaan naisesta nuorena otettua kuvaa, jossa hän hymyilee onnellisena. Hän tuntee naisen läsnäolon vierellään. (Amandan saamat tavarat kesäaiheisesta swapista, Heliltä) Kiitos tuhannesti, Heli. Hattu sopi mainiosti ja Amanda näyttää tosi sievältä :)

Mies nousee istumaan päättäen taistella viimeiseen asti menettämättä toivoaan, kun juuri oli pelastunut meren kurjimuksesta.

Monen päivän meren armoilla olemisen jälkeen, hän oli uupunut ja nälissään. Silmiensä painuttua kiinni, hän näki edessään hurjan määrän mitä ihanimpia ruokia. (Taikataikinaa) Keskellä ruokarunsautta kummitteli pääkallo uhkaavana muistuttaen hirvittävästä kohtalosta, joka odotti häntäkin...
(tulitikkulaatikon takana tyttären tekemät leivonnaiset)

Mies yritti palauttaa takaisin mieleensä kuvan tuosta ihanasta näystä, ja onnistuikin siinä. Kuva oli nyt vain hieman muuttunut ja nainen istui oudossa tilassa, jossa oli laattalattia (lahja Merjalta, samoin kuin nuo 2 esinettä) ja keltapilkkuinen tapetti odottamassa kiinnittämistä. Onkohan nainen rakentamassa jotain? Mies ihmettelee. Kyllä auttaisin sinua tapetoimisessa, jos vain voisin, hän myöntää. Mies näkee myös jotain kummallisia esineitä... Hmm... Aivan kuin kaljatynnyri.. -Ooh, kylläpäs janottaa, vaikersi mies.
Kiitos, Merja emännänlahjoista. Heti iski inspiraatio, kuten näkyy .D

-Ruokaa, mies näkee uudelleen samoja ruokia nyt eri ympäristössä. Aivan, tarvitset kellarin kaikelle tälle ruokamäärälle, mies tuumaa. Tai minä voisin syödä ne kaikki kerralla... jos vain voisin... Tekisinpä pari hyllyäkin kellariin, mihin tavarat asetella. Lupaa minulle, että odotat! Saavun luoksesi täältä.. joskus... jotenkin... Senkin kurja vävysi ja onneton purtilonsa, missä ei ole edes pelastusrengasta heitettäväksi mereen joutuneelle! Tämän se vielä maksaa! Kunhan minä syön nuo ruoat, minä menen ja teilaan sen miehen. Niin, se on totta. Yhtä totta kuin, että.. olen autiolla saarella ja hengenlähtö on lähellä...

Kello käy ja aikani on loppumassa! - Voi, mitä tekisinkään, Amanda, jos vain pääsisin luoksesi! Vedä kelloni, ettei aikani vielä lopu! (Meän tyärten minihuushollit-kerhon kellotuotoksia)

Miehen rannalla lojuessa rantaan ajautuu jotain...

-No, kas, ystäväiseni, mies tuumaa hieman järjestelyjä tehdessään. Pääset töihin, jottei ole niin yksitoikkoista. Ongi siinä, kun sinulla on tuota ylimääräistä aikaa.

-Minä tässä pidän sinulle seuraa sillä välin.

- Voisinpa opettaa sinulle helmitaulusta laskemista, mies tuumaa hiljaiselle kaverilleen. Tai jos sinulla olisi kädet, voisin opettaa sinua ompelemaan nappisi kiinni. Juu, ja wc-paperi on kyllä aika käytännöllinen kapine. Oletkos koskaan nähnyt sellaista? Kauanko olet oleskellut saarella? Aika kalpea olet, joten ehkä aikaa on tovi kulunut.. No, onneksi et haise, olisi muuten hajuvedestä hyvä apu. (Sarin saama kävijäpalkinto)

- Taisitpa innostua kalastamisesta! Huudahti mies onnellisena nähtyään saaliin.

Vatsansa täyteen ahmittuaan kalaa jäi ylikin. - Sinulle ei taida kala maistua? Mies kyseli vastausta saamatta.

- Jopas aurinko jaksaa paistaa, mies oli läkähdyksissään. Pitää etsiä hieman varjoisempi paikka.
Ja noita kookospähkinöitä voisin hakea tuolta puusta...

Miehen lähdettyä kalliota kiertämään, toiselta rannalta löytyi banaaniterttu, joka juuri oli peittymässä aaltoihin.

Mies otti hedelmän pistellen sen makoisasti suihinsa. - Kyllä elämä autiolla saarella voi olla sitten mukavaa, mies tuumi. Niin, kunhan vain pääsisi täältä pois...

Mies huomasi istuvansa jonkun kovan päällä ja katsottuaan mikä ahteria painoi, hän näki laatikon..

Laatikko oli vanha osittain hiekan peitossa makaava arkku, jossa oli kultainen avain lukossa. Arkun edessä hietikossa lojui rahoja.

Mies alkoi kaapimaan hiekkaa rahoja kouriinsa keräten. - Tässähän tämä aarre nyt sitten on! Huudahti mies. Minä löysin aarteen!

- Mutta mitäpä hyötyä siitä minulle täällä olisi?

- Eipäs ehtinyt Elmerikään saapua luokseni ennen kuin piti lähteä tälle onnettomalle matkalle. Mistäs se Elmeri nyt tietää, mitä minulle tapahtui? Mies saarella mietti. Kuva Elmeristä oli hieman hämärä hänen mielessään, sillä kauan oli aikaa kulunut heidän edellisestä tapaamisestaan. Olikohan Elmeri kovasti muuttunut tällä välin, mies mietti.

- Jos hän lukisi kirjeeni, hän osaisi etsiä minua oikeasta paikasta, mies mietti ja ajatteli vanhaa ystäväänsä Elmeriä, jonka kanssa oli paljon kalastellut. Elmerin hän oli tavannut joskus nuorena kalareissulla ollessaan ja he olivat sen jälkeen olleet erottamattomat ystävykset ikäerosta huolimatta. Elmeri oli kertonut hänelle paljon makoisia kalavalheita ja mahtavia tarinoita merimiehen elämästään, kuten vanhan kalastajan ja merimiehen tulikin kertoa. Niistä tarinoista oli nyt paljon lohtua nimismiehelle, kun hän muisteli ystäväänsä. Elmeri tietäisi, mitä tehdä kirjeen saadessaan, mikäli häntä ei näkyisi mailla eikä halmeilla. Sillä merimiehet tietävät toistensa metkut ja nimismies oli kirjeeseensä seikkaperäisesti kirjoittanut aarteesta ja sen etsimisestä Erikin kanssa..

Samoihin aikoihin laivallaan Erik tutki  karttaa, joka osoittaisi aarteen sijainnin. - Eikös sen jo pitäisi olla näillä main? Hän kummasteli auringon painuessa mailleen taas kerran ja aaltojen pauhatessa laivan kylkiin...

Kotona Kuuralehdossa Amanda istui peilin (emännänlahja HoO:lta) edessä yrittäen tavoittaa hetkiä, jolloin saattoi kuunnella nimismiehen jutustelua. Ja aivan kuin hän olisikin kuullut tuon äänen korvissaan, mutta miten se kuulostikin nyt niin toisenlaiselta, kummallisen oudolta ja pelottavalta, ei laisinkaan niin rauhalliselta ja lempeältä kuin tavallisesti. Amanda jäi huolissaan istumaan peilin eteen.
 

Meri pauhasi. Pohjanmeri oli jäänyt kauas taakse ja laivan keula oli käännetty kohti tuntemattomia ulapoita.
 
Purjeet paukkuivat tuulessa ja merenkäynti sai isot vaahtopäät iskeytymään laivan kylkiin.

Erik tähysti kaukoputkellaan keskellä aavaa merta näkemättä mitään muuta kuin loputtomiin vettä.

Erik ohjasi laivaa huolettomana, sillä ennen pitkää hän tiesi löytävänsä perille. Perille sinne, missä hänen unelmansa saisivat täyttymyksen.

Nimismies kalasteli onnistumatta saamaan onkeensa ainuttakaan kalaa.

Hänen vieressään oleva ämpäri ammotti yhtä tyhjänä kuin hänen mahansa.
Hän ei kuitenkaan kehdannut nälkäänsä valittaa, koska himoitsi itsekin pääsevänsä nopeasti paremmille saaliille. Mitä pieni nälkä oli sen rinnalla, mikä heitä matkan päässä odotti.

Myrskystä huolimatta Erik hallitsi hienosti laivansa.

Laiva seilasi välillä rauhallisilla vesillä ilman ohjausta, jolloin Erik sai lepuuttaa itseään ja onnitteli tuuriaan siitä, ettei merirosvoja ollut sattunut heidän tielleen. Vaan eipä heillä mukanaan ollutkaan mitään rosvottavaa. Vielä.

-Taitaa olla kovin pitkälti vielä? Kyseli nimismies toisinaan saamatta muuta kuin murinaa vastaukseksi.

Niin jatkui matka päivästä toiseen. Yö vaihtui päiväksi ja päivä yöksi.

Eräänä aamuna nimismies kömpi ahtaasta kajuutasta huonosti nukutun yön jälkeen merisairaana kannelle.

Hän sai raahattua itsensä lankulle, ja ajatteli oikaista siihen itsensä. Jospa raikas merituuli auttaisi ja parantaisi hänen merisairautensa.

Mutta juuri silloin tarttui kova tuuli purjeeseen paiskaten laivaa,
ja nimismies ehtimättä tarttua mihinkään paiskautui kohti syvyyksiä.

Vain jalat pilkahtivat pinnan yläpuolelle.

Kerran tai pari.

Nimismies sai päänsä pinnan yläpuolelle hetkeksi, että ehti huutaa apua.

Aallot imivät ja imivät, vaikka nimismies yritti voittaa taistelun.

Mutta meri on kova vastustaja eikä sen voimille mahda mitään. Ja Erik katsoi meren aaltoihin...

Se, mitä nimismies oli nähnyt kaukoputkella aikansa tiirailtuaan olisi saanut Erikin hieman levottomaksi.

Samoin kuin nimismiehen kotona löytäjäänsä odottamassa oleva kirje.. Nimismies oli aikansa odottanut luokseen turhaan ihmistä, jolle oli kirjeen osoittanut. Hänen ja Erikin oli ollut lähdettävä matkaan ilman, että hän ehti kirjettä antaa. Se olisi ollut erittäin tärkeä, elintärkeä. Joten merille lähtiessään hänellä ei ollut aavistustakaan pääsisikö kirje milloinkaan perille. Siinä oli hänen kohtalonsa sinetöitynä. Edes saajan nimeä ei ollut kuoreen kirjoitettu.